Blogi

Pedagogisia mietteitä

Kirjoittaja 15.12.2017 Ei kommentteja

Työni TSMO:lla pop/jazz-pianonopettajana alkoi vuonna 2000, josta lähtien myös pedagogiikkani on pikkuhiljaa muovautunut ja kehittynyt. Parhaita puolia työssäni on ollut vapaus kehittää toimintaa opetuksen tai vaikkapa kurssitutkintojen sisältöjen suhteen. Oma opetukseni on myös aina heijastanut omaa senhetkistä kiinnostuksen kohdettani musiikkiin: tähän 17 vuoden ajanjaksoon mahtuu muun muassa intensiivinen lattarimusiikin kausi, syntetisaattori- ym. teknologisempi vaihe tai viime vuosien kiinnostus nykyaikaiseen pianon soittotekniikan problematiikkaan. Tästä syystä olen mielestäni voinut tarjota pitkäaikaisille oppilailleni aika erilaisiakin lukukausia erilaisin painotuksin. Toisaalta se, että toimin myös aktiivisesti keikkaelämässä, pitää minut kiinni käytännön musiikinteon todellisuudessa ja muuttuvassa ajassa. Ilman tätä pitäisin riskinä, että oma opetus jämähtää paikoilleen ja toistaa jotain, joka ei enää vastaa nykytodellisuutta. TSMO:lla olen miellyttävästi kokenut, että saan toteuttaa ja luoda itseni näköistä pop/jazz-kosketinpedagogiikkaa.

TSMO:n nykyään suurelta osin iältään nuorista ja vasta-alkajista koostuva oppilasmateriaali on myös pakottanut tarkistamaan omaa varhaispedagogiikkaani. Miten saada pienet vasta-alkajat mahdollisimman tehokkaasti mutta samalla innostavasti mukaan pop-jazzin maailmaan? Tätä kehitystä voidaan paremmin arvioida muutaman vuoden päästä. Viime aikoina pedagogiikkani on saanut paljon virikkeitä kanadalaissyntyisen Alan Fraserin elämäntyönään pitkälle kehitetystä pianometodista “The Craft of Piano Playing”. Fraser on kirjoittanut aiheesta kolme kirjaa, julkaissut opetus-DVD:n sekä toimii pääopettajana PianoTechnique.org -nettiportaalissa sekä kiertää maailmaa pitäen seminaareja. Mielenkiinnolla odottelenkin hänen seuraavaa kirjaansa, joka käsittelee ennen kaikkea varhaispedagogiikkaa. Voidaan todeta, että Fraserin oppi haastaa monia pianopedagogiikan vallitsevia käsityksiä mutta tekee myös synteesiä eri suuntausten välillä. Kaiken pohjana on syvällinen nykyaikainen käsitys ihmiskehosta ja oppimisesta.

Yleisesti on syytä pohtia, mikä on sellaisten asioiden kuten soittotekniikka, nuotinluku, soitto korvakuulolta tai improvisaatio suhde vasta-alkajien opetuksessa. Miten paljon tulisi esimerkiksi keskittyä käden ja sormien “oikeanlaiseen” toimintaan vai antaako näiden asioiden pikkuhiljaa kehittyä?[1] Samanlaisen kysymyksen voi asettaa esim. nuotinluvun ja korvakuulolta soittamisen suhteen. Tuntuu olevan niin, ettei yhtä tyhjentävää vastausta tai kaikille sopivaa metodia ole olemassa, vaan opettajan pitää kyetä “improvisoimaan” pedagogiikkansa kullekin oppilaalle erikseen.

Jossain kulkee aina raja, milloin tekniikan, nuotinluvun tai jopa improvisaation liika tuputtaminen alkaa syödä oppilaan motivaatiota. Erityisesti vasta-alkajien kohdalla opettaja joutuu usein tasapainoilemaan teoreettisen ymmärryksen ja pelkän muistamisen välimaastossa. Miten paljon on tarve pohdiskella esim. sointujen rakentumista ja käännöksiä vai opetellaanko niitä vain visuaalisina hahmoina tai käden otteina ilman teoreettisempaa ymmärrystä? Oma ratkaisuni usein on, että teoreettisempaa tietoa annostellaan kuin ohimennen ja sitä toistellaan aina sopivissa kohdissa, mutta siitä ei tehdä suurempaa numeroa. Opettajan on syytä muistaa, että asioiden syvällisempi osaaminen edellyttää usein vuosien hidasta sisäistämistä.

Yksi johtoajatukseni on, että oppiminen on sitä syvempää, mitä useammalla tavalla opittavan asian painaa mieleensä. Parhaimmillaan musiikkia opitaan yhtäaikaa teoreettisesti tai käsitteellisesti (missä sävellajissa liikutaan? Millainen sointurakenne kappaleessa on? Mikä on melodian ensimmäinen sävel? jne.), motorisesti (esim. sointuja voi oppia tuntemaan sormillaan ilman, että niitä edes soittaa), visuaalisesti (moni asia on mahdollista nähdä pianon koskettimilla), kuulonvaraisesti (miltä musiikki kuulostaa? Pystynkö kuulemaan sen mielessäni?) ja lopulta emotionaalisesti (millaisia tuntemuksia musiikki herättää?).

Tämä moniulotteinen oppiminen on kuitenkin enemmän tai vähemmän ideaali tilanne, useimmiten eri oppilaiden oppimista leimaa erilainen painotus näiden osatekijöiden välillä: toinen oppii pitkälti motorisesti tai kuulonvaraisesti, mutta vierastaa asioiden teoreettista puolta. Toinen taas hahmottaa helposti teoreettisia käsitteitä kuten asteikkoja tai sointukäännöksiä. Opettajan tulee tukeutua oppilaan vahvuuksiin, mutta samalla pyrkiä laajentamaa osaamista. Karkeasti voisi ajatella, että korvakuulosoittajalle tulee annostella sopivasti myös vierasta nuottimateriaalia ja nuottiriippuvaista taas rohkaista ulkomuistista soittoon sekä korvan käyttöön.

Omassa pedagogiikassani korostan ennen kaikkea henkilökohtaisen ohjelmiston rakentamista: mitä mieltä on käydä pianotunneilla, jollei tarvittaessa pysty esittämään muutamaa kappaletta muististaan? Tätä näkökulmaa yritän tuoda esiin esim. siten, että vanhoja kappaleita arvostetaan, niihin palataan ja niitä kehitetään. Pop/jazz-kappaleita ei tule nähdä suoritteina, vaan pikemminkin soittajalle itselleen arvokkaana pääomana ja samalla jatkuvina prosesseina: ensimmäinen versio on ja saa olla eräänlainen “raakaversio”, joka kehittyy usein vuosienkin kuluessa. Pop/jazz-kappale ei tule tietyllä tapaa koskaan valmiiksi, sitä on aina mahdollista muovata ja kehittää.

Opetuksessani pyrin korostamaan oppilaan omaehtoisuutta sekä vastuunottoa. Yritän parhaani mukaan rohkaista oppilaita itse kokeilemaan erilaisia kappaleita ja soveltamaan opittua. Opettajan tärkein metodi on taito pilkkoa isompi ongelma (esim. improvisointi jossakin kappaleessa) hallittaviin osa-ongelmiin. Opintojen edetessä ja oppilaan oman vastuunoton kasvaessa on luonnollista, että opettajan rooli muuttuu. Sanotaankin, että onnistuessaan opettaja tekee itsensä tarpeettomaksi. TSMO:n keskeisenä toiminta-ajatuksena on elinikäisen musiikkisuhteen luominen, mikä onnistuessaan tarkoittaa, että musiikkiharrastus jatkuu opistovuosien jälkeenkin ja parhaimmillaan siirtyy myös omille jälkikasvuille. Harrastuspainotteisen oppilaitoksen yhtenä tavoitteena voi nähdä olevan myös musiikin vastaanottajien (niin konserteissa kävijöiden kuin nauhoitteiden kuuntelijoiden) kasvattaminen. Opettajan tehtävänä on siis antaa virikkeitä ja laajentaa käsitystä erilaisista musiikkityyleistä sekä -kulttuureista.

Oppilaan motivoinnissa tärkeimpiä asioita on opettajan oma energia sekä innostus aiheeseen, joilla on taipumus tarttua oppilaaseen. Tähän liittyy olennaisesti yleinen jaksaminen sekä oman palautumisen huomioiminen. Viime aikoina olen pyrkinyt edistämään omaa jaksamistani mm. panostamalla liikuntaan. Yleisemmin olen alkanut myös paremmin ymmärtää, miten pianonsoitto ei ole irrallaan muusta elämästä ja nykyarkeen liittyvistä haasteista. Ainakin paljon soittava voi laittaa kehonsa ja mielensä koville, jos ei ole oppinut käyttämään näitä järkevällä tavalla.

Nykyihmiselle liikkuminen, arkiaktiivisuus ja kehonhuolto pakkaavat usein jäämään vähiin ja pahimmassa tapauksessa myös pianon ääressä vietetty aika muistuttaa ergonomisesti vahingollista istumatyötä.  Pianopedagogiikan tuleekin mielestäni ottaa huomioon nykyaikainen fysiologinen käsitys ihmiskehosta ja pyrkiä osaltaan edistämään tervettä liikkuvaa ihmiskuvaa. Tähän kuuluu ensinnäkin pianonsoiton näkeminen koko kehon aktiivisena mutta rentona toimintana. Toisaalta haluan antaa arvoa myös muulle liikunnalle sekä palautumiseen liittyville asioille.

Edellä esitetyt ajatukset pedagogiikasta ovat pitkälti ihanteita, joita kohti yritän viedä omaa työtäni. Joskus siinä onnistun paremmin, toisinaan taas kohtaan hankaluuksia. Koen, että nykymaailmassa suurimmat haasteet liittyvät soittoharrastuksen itsenäisyyteen sekä arjen valtavaan ärsyketulvaan. Suurimman osaa viikkoa oppilas joutuu pärjäämään omillaan ja soittoharrastuksella on monia kilpailevia aktiviteetteja, joista vähäisin ei varmaankaan ole ns. älylaitekulttuuri. Viimeksi mainittua vastaan on toisaalta turha kapinoida, se on pikemminkin nähtävä mahdollisuutena. Parhaimmillaan älypuhelimet, tabletit ja tietokoneet tuovat soitonopiskeluun sellaisia ulottuvuuksia, joista olisin itse 80-90 -luvuilla voinut tuskin edes uneksia. Musiikkiteknologian kehityksen myötä soitonopiskelu (myös netin kautta tapahtuva) ja kaikenlainen musiikin tekeminen (nauhoitukset, musiikkivideot jne.) on tullut yhä useamman ulottuville.

Musiikkiopiston tulee vastata näihin haasteisiin ja samalla pyrkiä tarjoamaan jotain ainutlaatuista. Näkisinkin lopulta, että keskeisin “tuotteemme” on luonteeltaan kollektiivista ja liittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Onnistuessaan musiikkiopisto muodostaa ison joukon toimivia vuorovaikutussuhteita – esim. oppilas-opettaja, pop/jazz-pianistit, bändi, teoriaryhmä, orkesteri jne. Näille yhteinen nimittäjä ja keskeinen koossapitävä voima on tietenkin itse musiikki.

[1] Alan Fraser edustaa näkökulmaa, jossa lapsen annetaan usein soittaa omalla tavallaan eikä kättä pakoteta “oikeaan” asentoon. Toisaalta lapselle tarjoillaan sopivasti virikkeitä, jotka palvelevat pidemmän tähtäimen suotuisaa kehitystä.

X