Uutiset

Jouset jäämässä luovuuden marginaaliin?

Kirjoittaja 4.9.2012 Ei kommentteja

Minulla oli tilaisuus osallistua Mark O’Connorin Teacher seminariin San Franciscossa toukokuussa. Seuraavassa vaikutelmia kurssilta.

Kuka ihmeen Mark O’Connor?

Juuriltaan irlantilainen Mark O’Connor on bluegrass- ja country-viulismin ehdottomasti kuumimpia nimiä maailmassa. Hän on työskennellyt mm. Chet Atkinsin, James Taylorin, Michelle Shockedin, Alison Kraussin, David Grismanin, Tony Ricen,  Bela Fleckin ja Stephane Grappellin kanssa. Hän oli myös jäsen Steve Morsen country-proge-yhtyeessä Dixie Dregs.

Mark O’Connor on kehittänyt oman alkeisviulu-metodin, joka perustuu pelkästään Amerikan omaan kansanmusiikkiin. Oh, Susanna ja Oh when the Saints go marching ovat osa 30 kappaleen kokonaisuutta, mikä jakaantuu Book I:een ja II:een. Metodiin kuuluu myös reaalisointumerkkien ja improvisaation opettelua, mikä on kohtalaisen uutta valtaosassa alkeisjousiopetusta.

Se miksi Mark O’Connor on luonut oman viulumetodin, on hänen huolensa jousisoittimien ajautumisesta marginaaliin. Hän totesi kurssilla jousisoittajien vain soittavan samoja vanhoja (eurooppalaisia) juttuja, kun muiden soittimien kohdalla tapahtuu kaikkea luovaa ja mielenkiintoista. Vaistosin kurssilaisten olevan tästä kohtalaisen samaa mieltä (ryhmässä sattui myös olemaan Tuula-niminen sukujuuriltaan suomalainen opettaja, joka osasi vielä pari sanaa suomea).

Improvisaatiota heti alkuun

Henkilökohtaisesti kurssilla kiinnosti eniten se, miten alkeisopetusmetodissa improvisaation opiskelu on kytketty muun soittimenkäsittelyn oppimiseen. Mitään hokkuspokkus-menetelmää ei ollut kuitenkaan tarjolla (yllätys yllätys), vaan tässäkin improvisaatiota rakennetaan pieninä askelina.

Ensin aletaan varioida kappaleen melodiaa rytmisesti. Tämä on hyvä lähtökohta improlle, koska melodia ilmentää myös kappaleen harmonista rakennetta, ja näin ei suistuta pois musiikin harmonisrytmisestä kehyksestä. Muistan kuinka taannoin TSMO:lla vieraillut rumpali Ari Hoenig myös korosti melodian samanaikaista laulamista (mielessä) sooloilussa, kun hän opetti erilaisten polyrytmisten ideoiden soveltamista improvisaatioon.

Tonaalisia perusfunktioita I, IV ja V opetellaan menetelmässä kuulonvaraisesti mm. vapailla kielillä kompaten. Esim. D-duurissa D-, G- ja A-kielillä. Melodinen improvisaatiota aloitetaan kappaleiden turnaround-tyyppisissä paikoissa, ja myös pitkillä äänillä (Oh, when the Saaaaaints). Toonikasta dominanttiin siirtymistä opetellaan perussävelestä sitä ylempään tai alempaan säveleen siirtymällä. Kaiken kaikkiaan metodissa runkona kulkee kappale Boil ’em Cabbage Down, joka edettäessä muuntuu asteittain vaikeammaksi variaatioksi.

Metodin lopuksi päädytään duuripentatoniseen asteikkoon, jonka liu’utettu terssi tunnetusti muuntaa tämän bluesasteikoksi. Koska monen oppaan oletusarvona on erilaisten asteikkojen hallinta ennen kuin voidaan alkaa improvisoida, on Mark O’Connor-metodi tässä mielessä askel eteenpäin improvisaation opetuksessa nuoremmille lapsille. Improvisaatiota aletaan kuten todettua opetella kappaleen melodiasta käsin, eikä näin asteikkojen teoreettisuudella tyrehdytetä heti intoa.

Ei pelkästään musiikkia

Mark O’Connor-metodin juuret on tukevasti Amerikan historiassa. Metodin kappalevalinnat on tehty huolellisesti, eivätkä ne ole keskiverto soitinkoulujen ja –oppaiden tapaan ”vain” musiikkia, vaan ilmentävät uuden mantereen historian vaiheita hyvin rikkaasti. Amerikan ranskalais-espanjalais-englantilaiset juuret ovat kappaleiden myötä entistäkin ilmeisemmät. II-kirjan lopussa olevassa Florida Blues-kappaleessa yhdistyy musta ja valkoinen Amerikka tavalla, joka tunnetusti määrittää edelleenkin meidän läntistä populaarimusiikkia. Tuo blues-tonaalinen vaikutus rytmimusiikissa on näin jälkikäteen ajatellen ollut niin suuri, että voisi melkein luulla meidän jämähtäneen täysin tuon blues-innovaation vangeiksi.

Tarmo Riutta

Kirjoittaja toimii Turun seudun musiikkiopistossa viulunsoiton opettajana ja hänen opastuksellaan on mahdollista opiskella myös sähköviulun soittoa.

X